Hoidot ajoissa potilaille

Syövänhoito on kokenut suuren muutoksen viime vuosina, kun perinteisten hoitojen rinnalle on noussut moderneja, yksilöllisiä hoitoja. Käytännössä kyse on siitä, että syöpää sairastavan potilaan hoitoon vaikuttaa tapauskohtaisesti esimerkiksi syöpätyyppi, potilaan yleiskunto sekä hänen perimänsä ja yksilölliset ominaisuutensa.^[1]

Viime aikoina on tehty suuria harppauksia yksilöllisten hoitojen parissa mm. immunologisten hoitojen ja biologisten syöpälääkkeiden saralla. Mutta myös perinteisemmät hoidot kuten, säde-, solunsalpaaja-, hormonaaliset hoidot ja leikkaustekniikat kehittyvät jatkuvasti.^[1]

Tiede vie siis syöpähoitoa jatkuvasti eteenpäin, mutta ketkä hyötyvät näistä innovaatioista ja milloin? Onko suomalaisilla käytössään maailman paras syövänhoito?

”Laadukkaassa syövänhoidossa voidaan tehdä paljon kohtuullisin kustannuksin. Hoidot ja diagnoosimenetelmät kehittyvät kuitenkin nopeasti, ja on huolestuttavaa, miten niiden mukana pysytään Suomessa. Ja miten pystyttäisiin uusienkin hoitojen osalta ylläpitämään sitä tasoa, jonka olemme saavuttaneet”, Läntisen syöpäkeskuksen ylilääkäri Pia Vihinen toteaa.

Uusilla hoidoilla sekä inhimillinen että taloudellinen arvo

Uusien syöpähoitojen arvo on helposti todettavissa. Lääketeollisuus ry:n vuonna 2019 julkaiseman Lääkkeen arvo -raportin mukaan näin on käynyt esimerkiksi multippelin myelooman eli luuytimen syövän hoidossa. Taudin kokonaiskustannukset ovat viime vuosina kasvaneet, mikä selittyy pääosin kasvaneella potilasmäärällä. Huomionarvoista on, että potilaskohtaiset kustannukset ovat kasvaneet vain maltillisesti. Uudet lääkkeet ja kantasolusiirrot ovat lisäksi laskeneet syövän epäsuoria kustannuksia: Potilaiden toimintakyky säilyy ja he tarvitsevat vähemmän taloudellista ja sosiaalista tukea.^[2]

Uusien hoitojen arvoa mitattaessa pitäisikin aina huomioida kokonaisvaikutukset ei vain suoria hoitokustannuksia

Lääkkeiden kaksikanavainen rahoitusjärjestelmä hidastaa hoitojen päätymistä potilaalle

Todellinen hidaste suomalaisten syöpäpotilaiden ja uusien lääkehoitojen välissä onkin niin sanottu lääkkeiden kaksikanavajärjestelmä. Käytännössä se tarkoittaa myyntiluvan saaneiden apteekista itse haettavien- ja sairaalassa annosteltavien lääkkeiden kulkemista potilaalle eriäviä polkuja pitkin.

Potilas voi saada apteekista joko suun kautta otettavia lääkkeitä tai sairaalassa suonensisäisiä lääkkeitä riippuen siitä, mistä hoitomuodoista on hänen henkilökohtaisessa hoitosuunnitelmassaan sovittu. Maksaja apteekista itse haettavien lääkkeiden osalta on Kela (tai potilas jos valmiste ei ole korvattava), sairaalalääkkeissä sairaanhoitopiirit ja kunnat. Jako vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä totuus on huomattavasti monimutkaisempi ja byrokraattisempi.

Uuden sairaalalääkkeiden osalta polku vie yksinkertaisimmillaan ensin Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskukseen (Fimea), joka arvioi uuden hoidon tutkimusnäyttöä lääkehoidon hyödyistä, haitoista, kustannuksista ja kustannusvaikuttavuudesta muihin hoitovaihtoehtoihin verrattuna. Sitten palveluvalikoimaneuvosto (PALKO) antaa mahdollisen suosituksen lääkkeen kuulumisesta sairaaloiden palveluvalikoimaan.

Mikäli PALKO suosittaa valmistetta terveydenhuollon palveluvalikoimaan, täytyy lääkkeen hinnasta vielä sopia lääkevalmistajan ja sairaalan välillä.

Apteekeista saatavien syöpälääkkeiden tie käy läpi erilaisen päätöksentekoprosessin. Ensin sosiaali- ja terveysministeriön alainen lääkkeiden hintalautakunta (Hila) päättää uusien lääkkeiden Kela-korvattavuudesta eli siitä, osallistuuko yhteiskunta syöpäpotilaan lääkehoidon kustannuksiin ja korvaa Kelan kautta potilaalle osan lääkkeen hinnasta, vai maksaako potilas lääkehoitonsa kokonaan itse.

Nykyään lääkkeen valmistajan (myyntiluvanhaltijan) ja lääkkeiden hintalautakunnan on mahdollista myös neuvotella erillisestä luottamuksellisesta sopimuksesta uuden lääkkeen käyttöönottamiseksi.

Uusien hoitojen nopea kehittyminen haastaa jo 60-luvulla käyttöön otetun lääkekorvausjärjestelmän, jossa on päällekkäisyyksiä. Se voi monimutkaistaa hoidon toteuttamista ja vaikeuttaa järjestelmän kokonaisuuden seurantaa.

”Vakiintuneet hoidot saamme kohtuullisen nopeasti käyttöön, mutta ongelmana on, että uudet hoidot ovat yksilöllisiä. Ehkä kaksikanavajärjestelmän ja uusien hoitojen käyttöönotossa sudenkuopat löytyvät rahoituksesta ja kankeasta järjestelmästä. Meillä prosessit eivät vielä taivu tällaiseen, kun hoitoja kehitetään nopeasti”, Vihinen päättää.